Kristian Huitula, olet kuulemma ottanut osaa kumoukselliseen toimintaan Suomalaisen Sarjakuvan Vapautusrintama -nimisessä yhteisössä. Mistä oikein on kyse?

Myönnän että minua saa syyttää tästäkin asiasta... Kaikki lähti oikeastaan ihan käytännön syistä, voimien yhdistämisestä. Synergia-eduista siis. No, en nyt sano että taustalla suinkaan olisivat pelkästään taloudelliset syyt, kyllä SSV:llä on aivan oikea ideologinenkin taustansa...

Tosiasiahan on se että sarjakuva ei ilmaisumuotona kykene uudistumaan pelkästään toistamalla maneerinomaisesti samoja vanhoja kaavoja. Toinen tosiasiahan on se, että Suomessahan ei valitettavasti edes ole yhtään oikeata vakavasti otettavaa sarjakuvakustantamoa. Ne harvat "suuret" firmat jotka ovat uskaltaneet jotakin suomalaista sarjakuvaa yleensäkään koskaan julkaista, pitäytyvät samoissa varmoissa vaihtoehdoissa joiden uskotaan menevän ns.suureen yleisöön. Tämä taas tietenkin tarkoittaa yleensä mahdollisimman helppolukuista viihdesarjakuvaa, minkä pystyy omaksumaan mahdollisimman helposti ilman sen suurempaa liikettä aivokuoren synopseissa, parhaassa tapauksessa vaikka viidessä minuutissa aamun paskahuusikeikan ohessa... Kyllähän suomalaisen sarjakuvan tilaa vieläkin hyvin pitkälti vaivaa jonkinasteinen Aku Ankka syndrooma. Uusia ilmaisuvoimaisia tekijöitä kyllä jo löytyy, vaikka pienissä ympyröissä täällä Suomen maassa pyöritäänkin.

Mutta tosiasia kuitenkin on se, että ilmaisuvoimainen ja uutta luova suomalainen sarjakuva on vieläkin aivan täysin pienkustantajien harteilla. Kysymyshän on ennen kaikkea siitä että uuden luominen vaatii aina vanhan kyseenalaistamista. Mikäli ainoana pyrkimyksenä on voiton maksimointi, ei minkäänlaiseen vanhan kyseenalaistamiseen tietenkään uskalleta ryhtyä. Ja tässä onkin se varsinainen perus-dilemma, mistä syytä ns. suuret kustantamot eivät tule, harvoja sattumanvaraisia poikkeuksia lukuunottamatta, luultavasti koskaan julkaisemaan innovatiivista ja uutta luovaa sarjakuvaa. Itselläni henkilökohtaisesti ei ole koskaan edes ollut tarvetta kustantajalle koska sarjakuvantekijänä lähtökohtani on aina ollut varsin tuottajalähtöinen. Tämä tuottajalähtöisyyshän ei sinänsä sulje pois innovatiivisuutta. Tottakai taloudelliset syyt ovat merkityksellisiä ja rahan takiahan asoita loppujen lopuksi tehdään, mutta itselleni se ei koskaan ole ollut tarpeeksi suuri syy tiettyjen ideologisten kompromissien tekoon. Tuottajana joka tapauksessa ainakin pystyn itse valitsemaan omat kompromissini. Myös idea SSV:stä lähti siis tästä perusasetelmasta, tarpeesta tuoda esiin sitä luovaa potentiaalia, mitä
suomalaisen sarjakuvan rintamalta jo nykypäivänä löytyy. Itsenäisenä sarjakuvatuottajanahan olen jo aikaisemmin käyttänyt kirjamessuja markkinointikanavana. Koska siis joka tapauksessa olisin lähtenyt Helsingin
kirjamessuille, tuntui varsin järkevältä vaihtoehdoltalähteä etsimään uusia tapoja toteuttaa asioita nimenomaan kirjamessuja kanavanakäyttäen, ja pyrkiä tuomaan suuren yleisön tietoisuuteen sellaistakinmateriaalia mihin tavallinen sarjakuvaan perehtymätön kadunmies ei muuten tutustuisi.

Vapautusrintama? Onko suomalainen sarjakuva siis miehitetty vai vankina?

No, edelliseen dilemmaan perustuen sanoisin että vankina. Sanoisin, että suomalainen sarjakuva on tiettyjen ahtaiden roolien vankina. Ja väittäisin, että niitä rooleja on tasan kaksi kappaletta. Toinenhan on tietysti tämä Viivi ja Wagner-tyyppinen sanomalehtiviihde-sarjakuva. Toinen on jokin äärimmäis-subjektiivinen kahvissani-oli-kärpänen-keittiörealismi -tyylilaji. Ei sikäli että kummassakaan olisi mitään vikaa sinänsä. Ja nythän siis puhun nimenomaan siitä
roolikäsityksestä missä näkemykseni mukaan ihmiset yleensä hahmottavat suomalaisen sarjakuvan, mikä ei vastaa todellisuutta. Ja vaihteluhan on elämän suola. Mutta näissä esimerkeissähän kyse on kahdesta ääripäästä, joista kumpikaan ei varsinaisesti vie suomalaista sarjakuvaa eteenpäin nimenomaan
kokonaisvaltaisena ilmaisuvälineenä. Hieman täsmentäen näitä kahta ääriesimerkkiä: V&W-tyyppi on vienyt varmasti suomalaistasarjakuvaa valovuosia
eteenpäin taloudellisesti ja media-arvoisesti, eikä siinä mielessä suinkaan sovi
vähätellä sen arvoa. Tämä toinen, K-O-K-K-tyyli taason monesti hyvinkin
innovatiivista ja ilmaisuvoimaista, missä sen arvo piileekin. Mutta
subjektiivisuudessaan se jää kuitenkin ihmisten tavoittamattomiin. Oma pyrkimykseni on yhdistää nämä kaksi osa-aluetta, koska uskon, että on mahdollista tehdä sarjakuvaa, joka olisi sekä innovatiivista että myöskin viihteellistä. Ja sitä kautta myöskin potentiaalinen myyntiartikkeli, joka kykenee saavuttamaan suurempaakin lukijakuntaa. Tässä siis jonkinlainen oma tavoitteeni ja pyrkimykseni ja unelma ja usko siitä, että sarjakuvalla voisi olla kysyntää myös kotimarkkinoilla, eikä ainoastaan suuressa maailmassa, tuulipukujen tuolla puolen...

Teillä on ilmeisesti suunnitteilla isku Helsingin kirjamessuille, mitä aiotte tehdä?

Ahdistella ihmisiä mahdollisimman sivistyneesti.

Sinulta on tulossa uusi albumi. Kerro hieman siitä.

Puunukke on 92-sivuinen sarjakuvaromaani-muotoinen psykologinen trilleri. (Suomen toinen sarjakuvaromaani, heh heh...). Se tulee ulos marraskuun lopulla.

Mistä keksit aiheen, onko kyseessä kenties lapsuuden trauma?

Kaikihan lopulta juontaa lapsuteen.. No ei, ei kyseessä ole millään tavalla mikään omaelämäkerrallinen vuodatus, vaikka tietenkin aina luonnollisestikin kaikki vaikuttaa kaikkeen... Päähenkilö on vatsastapuhuja, jolla on selvittämättömiä asioita menneisyytensä kanssa. Ja siitä asiat sitten lähtevät vyörymään eteenpäin. Peruslähtökohtana oli ajatus siitä, minkälaisessa maailmassa elää ihminen, joka joutuu keksimään mielessään henkilöhahmoja ja ikäänkuin elämään niiden kautta. (Siis eihän tässä mitään omaelämäkerrallista ole). Päähenkilönä on vatsastapuhuja, mutta samahan pätee esim. näyttelijöihin jne. Tämä asia on kiehtonut minua aina, ja tuntui erittäin kiinnostavalta aiheelta lähteä kehittämään eteenpäin. Kyseessä on siis pohjimmiltaan tarina rooleista, totuudesta ja totuuden suhteellisuudesta. Perusteema kiteytynee kysymykseen siitä, onko lopullista totuutta olemassakaan, vai onko se pelkkä illuusio, jonka luomme saamiemme vaikutelmien perusteella omassa mielessämme?

Olet kuitenkin jo suunnittelemassa seuraavaa tarinaasi, uskallatko paljastaa siitä mitään?

Ja mistäköhän niistä olisi kyse? Itse asiassa suunitteilla on hirveän monta eri projektia. Kaikki ovat varsin erilaisia, ja jopa vaativat hyvin erilaista toteutustapaa. Kaikki eivät ole edes ns. realistista sarjakuvaa, mihin tuotantoni kai ensimmäisenä liitetään. En ole vielä aivan täysin päättänyt mitä niistä lähden kehittämään eteenpäin, pari niistä on aika vahvasti kyllä etualalla tällä hetkellä. Tuntuu vähän siltä että aika ei millään riitä kaikkeen mitä haluaisi toteuttaa...

Olet tunnettu aikaisemmin Kalevalan sarjakuvaversion tekijänä, montako kertaa sinulta on kysytty oletko itse lukenut Kalevalaa?

Itse asiassa ei kovin monesti. Sen lukeminen on kai ollut ihmisille aika ilmeistä, muuten olisi ollut melko vaikeata tehdä siitä sarjakuvaversiota. Ehkä useimmiten on kysytty kuinka monesti olen sen lukenut läpi. Siihenkään en ole osannut antaa aivan tarkkaa vastausta. Varmasti yhteensä aika monta kertaa.

 

Kristian Huitula ja Sirkkeli ovat yhdistäneet voimansa Suomalaisen sarjakuvan vapautusrintamassa myös Messukeskuksessa Helsingin kirjamessuilla 24-27.10.2002 (Osasto 2f46).

© Sarjakuva-Akatemia 2002